Perhepäivähoitajan anatomia

Näin siinä käy kun kirjoittaa näyttösuunnitelmaa kaksi tuntia putkeen, sitä harhauttaa itseään ja piirtää jotain turhaa.

Tämä on tuskaa, avata sellaiset sata kohtaa perusteellisesti asioista, jotka ovat niin arkipäiväisiä, ettei niitä edes mieti. 

Olin tänään ryhmäperhepäiväkodissa ja se on mielenkiintoista havainnoida niitä aikuisia. Koska lapsista minä en tänne voi kirjoittaa, se rikkoo vaitiolovelvollisuutta, niin minä ajattelin että kerronpa mitä olen huomannut eri lastenhoitajien rooleista. 

Siellä on niitä tätejä, jotka ulospäin ovat herttaisia ja hymyileviä, mutta kun katsoo tarkemmin, sitä huomaa ettei se hymy yllä lähellekään silmiä ja tädit muuttuvat hetkessä pelottaviksi. Ne eivät pidä lasten levottomuudesta tietenkään ollenkaan, mutta eivät osaa juuri kontrolloida sitä tarpeeksi. Tällaisen tyypin minä koen hankalaksi, minusta tuntuu että teen koko ajan väärin, enkä osaa löytää sitä oikeaa paikkaani ollenkaan, koska sekään ei löydä omaansa.

Sitten on niitä kun eivät juuri edes hymyile, kun ovat sellaisia tomeria ja tuimia. Ne osaavat olla auktoriteettina ja saavat lapset hiljaisiksi hetkessä. Ne eivät ole pelottavia, sellaisten kanssa minä osaan olla.

Osa on höpsöttäjiä, herttaisia ja lapsirakkaita näkyvällä tavalla. Vaikka ryhmiksessä ollaan kauhean tiukkoja sen suhteen ettei syliä saisi antaa, nämä vähän salaa halailevat, koska kokevat sen olevan yksi lapsen perustarpeista. Nämä ovat lemppareitani, kun olen itsekin sellainen halailija ja sylittäjä. Se on paras tunne kun lapsi itse kipuaa viereen ja kaivautuu kainaloon nutuuttelemaan.

Sen näkee että siellä on stressaantuneita ihmisiä ja väsyneitä ihmisiä, ja kaikkia pännii palkkatilanne. En ihmettele, palkkahan on kaikkine lisineenkin aivan naurettava verrattuna siihen mitä päivän aikana tekee. Nykyään niin monet lapset oireilevat erilaisista syistä, ettei ainutkaan päivä kulu ilman jonkinlaista haastetta. Paljon puhutaan jaksamisesta, miten se tehdäänkään. Huumorilla ja itsestään huolta pitämällä ja sosiaalisella verkostolla.

Minulla on kamalan kahtaallevetävä mieli, lasten kanssa on ihana olla ja se tuo minulle hyvää mieltä saada lapset viihtymään ja itsekkäästi nautin siitä, miten nopeasti lapset minuun tykästyvät. Tänäänkin kotiin lähtiessäni sain kahdelle tytölle vakuutella että tulen vielä takaisin, mukaani sain molemmilta piirustuksia ja haleja. Sitten taas kaikki se stressi ja murheet ja liiallinen myötäeläminen on minulle vaikeaa. Pitäisi osata rakentaa sellaiset muurit ettei itseään sattuisi kun toisiin sattuu, mutta se on minulle vielä vaikeaa. Ehkä tämä on juuri sen vuoksi että nyt oppisin sen vihdoin.

PS. Minä lähden nyt hakemaan Harun kotiin!