Ahdistus seuraa, kun se on kerran luikerrellut takaisin. Ei sitä ole helppo lukita pois, sen voi unohtaa mutta sitten se tulee takaisin.
Ärsyttää etten saanut sanottua tästä paskaviikosta mitään, se halusi puhua lapsuudestani enkä jaksanut laittaa vastaan. Se yritti saada minut taas myöntämään tai ehkä ymmärtämään etteivät asiat ole minun vikani, se ottaa päähän kun se puhuu minulle kuin en tajuaisi. Tajuan minä että se haluaa minun olevan sitä mieltä, ettei se ole minun vikani etteivät vanhempani osaa puhua ja kyllä minä nyt sen olen sisäistänyt jo aikapäivää sitten.
Mutta sanonko minä mitään?
No enpä idiootti sano, vaikka silmät kostuu kun on niin yksinäinen olo ja olen lukossa, ja se luulee taas jonkin sortin läpimurtoa. En jaksa korjata sitä ja puren poskea, joka on jo valmiiksi rikki. Pureskelen sitä öisin.
Ja se vituttaa ettei saa suutaan auki vaikka luuli päässeensä siitä vaiheesta yli jo aikaa sitten. Sitä taantuu joka kerta takaisin alkupisteeseen kun näin käy, mutta ainakin sitä tulee takaisin joka kerta nopeammin. Ennen sitä ei takaisin tultukaan, nyt siihen menee kai sen pari viikkoa että kaikki taas hiipuu.
Ainakin Haru tuli lomille kotiin, taidetaan mennä tänään ryyppäjäisille.
joskus on vaan sellasia kertoja että ei saa oikein mitään ulos ja toisina taas voisi puhua vaikka mistä. kyllä se siitä muru, voimia <3
VastaaPoistakiitos riri♥
PoistaMielestäni tuo takaisin pääseminen on hyvä juttu ja suuri asia koska lähipiirissäni on paljon sellaisia jotka eivät siihen pysty - se on tuskallista katsoa kun ihminen on lukinnut itsensä omien muuriensa sisäänn.
VastaaPoistaSe on jännä huomata itsestäänkin miten se palaaminen on helpompaa kuin vain vuosi sitten.
Poista