Pollalogiaa

Matruusi soittaa minulle ja kuulostaa puhelimessa sekavalta ja oudolta, kysyy jälkeenpäin viestillä

Lähekkö röböl?

Ja minä lähden heti, koska olen sellainen sankari villapöksyissä ja kalsareissa, mitä ystäviini tulee. Se on sekaisin ja säikähtänyt, ehkä vähän hämillään. Se oli käynyt Kelassa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi kun ne oli heittänyt sen satamasta ulos kymmenen muun miehen kanssa, ei ole enää töitä. Sitten se oli joutunut käymään sossullakin, mikä oli saanut sen ihan tolaltaan. Aikuinen mies ei saa käydä sossulla, niin se sanoo minulle häpeissään ja kysyy sitten ahdistuneena tunnenko ketään toista ihmistä kuin sen, joka olisi käynyt.

No en oikeestaan--- minä änkytän ja kuulen sen synkän hiljaisuuden joka huokuu Matruusin onnettomuudesta ---mut päiväosastol kyl muutama oli joo, minä lisään äkkiä, koska se näyttää niin kurjalta. Ei se mitään pelasta ja hetken hiljaisuuden jälkeen autan sitä puhumaan asiansa läpi, ei se muuten ikinä rauhoittuisi.

Kai se lama alkaa näkyä, töitä on pirun vaikea löytää ja Kela tekee asian hirmuisen vaikeaksi, niilläkin löytyy niitä autettavia varmaan ihan pirunmoisesti. Itselläni on kai asiat hyvin, olen sellainen pummi että saan kuitenkin Kelalta päivärahaa tukemaan opiskeluani ja terapiaani, minulla on takuuvarma työpaikka ja vanhempani eivät välitä että syön heidän ruokiaan, minä saan onneksi asua kotona niin kauan kuin tässä kylässä pysyn. Mikä ei toivon mukaan ole enää kauan. Saa Matruusikin kotona asua, mutta kaiken muun se hommaa itse, eikä sen ylpeys varmaan antaisi niiden porukoiden sille muuta maksellakaan. 

Minulla on mieliala taas pirun matala, ihan ottaa itseään päähän kun oikeasti pitäisi olla kaikesta kiitollinen, kun kaikilla muilla menee oikeasti paskemmin ja itse sitä liihottaa rahoineen näennäisen terveenä. Kamalalta kuulostaa, mutta joskus toivoisin katkaisevani jalkani tai sarastuvani lupukseen, niin että kaikki näkisivät minun sattuvan ja olevan sairas. On väsyttävää tuntea koko ajan syyllisyyttä.

Minulla on terapiaa normaalisti kahdesti viikossa, tällä ja ensi viikolla pelkästään tiistaisin. Joskus kun juttelen terapeuttini kanssa kaipaan hirmuisesti Omahoitajaa, sitä kuinka se osasi kysyä juuri oikeat kysymykset, käyttää juuri oikeaa tekniikkaa saadakseen minut ajattelemaan, ymmärtämään ja puhumaan. Kun terapetuttini ensimmäisen kerran sanoi:

Ja miltä se susta tuntuu?

meinasin alkaa nauramaan. Lähinnä siksi, että se on jo yläasteajoilta ollut minun ja Womban sisäpiirivitsi, mutta myös siksi, että se on myös täysin yleismaallinen vitsi kallonkutistajista ja siis täysi naurettavuus. Olen saattanu mainita, että vihaan kysymystä Onko kaikki hyvin. Alan pikkuhiljaa rinnastaa edellisenä mainittua kysymystä samaan kategoriaan. Sinällään se kai on hyvä kysymys, koska olen aina ollut huono puhumaan tunteistani ja se pakottaa minut sanomaan niistä kai jotain. Huono puoli vain on se, että kun ei ole koskaan puhunut tunteistaan, ei ole kiinnittänyt niihin pätkääkään huomiota, jolloin et osaa nimetä suurintakaan osaa. Ja joskus minusta tuntuu etten tunne mitään, ja silloin minun on kuvailtava terapeutille se tunne, jonka luulen ihmisten tuntevan samanlaisessa tilanteessa. Jälkeenpäin tunnen sekä ylpeyttä huijauksestani että syyllisyyttä siitä, ettei pääni suostu kertomaan totuutta.

Turhan paljon tunteita näin pienessä ihmisessä, ja jos minä päästäisin ne täysin valloilleen minä varmaan hukkuisin.