Ei enää

Istun sängyllä paikoillani, kuulen kellon tikittävän sekuntteja, minuutteja ja tunteja. Milloin viimeksi tein näin, milloin viimeksi tunsin näin? En muista, en jaksa yrittääkään. En halua olla täällä, en halua enää olla missään. En enää halua olla onneton, en taistella joka päivä, en miettiä syitä jaksaa. 

Minkä takia, soi päässäni enkä tiedä vastausta, minkä takia vaivautua. Olenhan minä nyt saanut tehtyä sen mikä pitikin, näyttänyt ihmisille että minä kykenen. Miksi käydä sama läpi uudelleen ja uudelleen, kärsiä vuodesta toiseen yhtälailla. Laitetaanhan kituvat eläimetkin uneen, enkö minä kärsi tarpeeksi? Eikö nyt olisi hyvä hetki, täydellinen aika. Olen vienyt sen päätökseen, ei enää keskeneräisiä töitä. Muita kuin tämä ikuisuuksiin venyvä tyhjä elämä jota en halua, auringonnoususta laskuun. Vihaan aurinkoa, sitä joka nousee aina ja yhä uudestaan vaikken suostuisi menemään nukkumaan että tämä päivä jatkuisi mahdollisimman pitkään, ettei huomista tulisi koskaan. 

En jaksa olla näin vahva, en jaksa olla näin heikko.