Tänään näin revontulia

Joskus minä inhoan ihmisiä niin paljon. Sitä että tässä maailmassa niitä riittää yli seitsemän miljardia ja silti minä olen aina niin yksinäinen. Joskus minä en jaksa välittää, yritän väittää ettei se haittaa - minähän viihdyn yksinäni. Kun olenkin kavereideni kanssa saatan laskea siitä leikkiä.

No mitäs sul kuuluu? Mitäs oos tehny lähiaikoin?

Nooh, tiiäthä sää. Ollu tietokoneel ja lukenu, empä paljo muut.

Ja vielä virnistät perään. Ei ne siitä välitä kun en minäkään mukamas, ne nauraa ja kertoo ketä kaikkia ne on tavannut ja missä käyneet, mitä nähneet ja kuinka viime viikonloppu meni juhliessa. 

Eniten inhoan itseäni kun istun koko päivän tietokoneella lukemassa, facebook auki tunteja muttei kukaan sano minulle mitään, ei ainutkaan niistä 200 naamakirjatuttavasta. Minun on pakko laittaa se sivu aina kiinni, ihan vain avatakseni sen uudestaan ja todetakseni että ei, ketään ei vain kiinnosta.

Tämän tein joskus viime vuoden syyskuun puolessavälissä, kun olin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Niiden naamat ovat vähän littanat.

Kaikkein herpaannuttavinta oli se kun Womba tuli poikakaverinsa kanssa kahville ja tukanleikkuuseen, ja vitsailin siitä kuinka olin luuserina lauantaina valvonut seitsemään aamulla katsoen animea, juoden puolitoista pulloa punaviiniä ja tanssimalla yksikseni.

Kuulostaa aika yksinäiseltä.

Mä olen yksinäinen ihminen, minä nauran, sitä me yksinäiset ihmiset tehää.

Womba nauraa kanssani mutta lääkäripoikaystävä vain tuijottaa minua niillä silmillään ja minä nielaisen, koska tajuan että se juuri kuunteli minua. Ja koska kukaan ei koskaan oikeasti kuuntele minua, se on pelottavaa.

Kaadan niille äkkiä toisen kupin teetä ja vaihdan puheenaihetta, tarjoan pullaakin.

Se ei auta että itse pelkään sitä kun joku viimein kuulee mitä oikeastaan puhelenkaan. Olen tottunut liikaa siihen että voin laukoa totuuksia vitseinä joihin kukaan ei tarraa. Sekin on puolustuskeino, joka ei pidemmän päälle ole kovin hyödyllinen.

Jos ei osaa olla rehellinen muille niin kuinka voisi olla itselleenkään?

Ahdistaa taas kaikki kaikkialla, eilen yöllä viiltelin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja tunsin sen ihanan tyytyväisyyden tunteen joka on niin kiero etten osaa kunnolla edes selittää. Se on sitä että minä saan aikaiseksi jotain, ihan itse, paremmin kuin kovinkaan moni. Se että minä osaan tehdä avohaavoja niin että sattuu ja imeä siitä sen kaiken kivun irti kuin siinä olisi jotain ylpeyttäherättävää.

Aina kun katselen arpiani tunnen tyytyväisyyttä ja jonkinlaista epämääräistä kokonaisuutta.

Ainakin olen ulkoa yhtä hajalla kuin sisältä, sitä se kai on, vaikkei sitäkään kovin moni näe.

Olen päättänyt vähän taas ryhdistäytyä blogeilun suhteen, toivon vain ettei tietokoneeni simahda kokonaan.


En tiedä miksi kidutan itseäni shoujomangalla. Yhyy miksei kukaan rakasta minua samalla tavalla kuin Hiyorin rakastaa Hirosea?!