Annan periksi, olen pahoillani. Olen luonnostani valittaja, sellaisena kai sitten pysynkin. On silkkaa valehtelua sanoa että olisin kokenut ihmeparantumisen ja voisin keskittyä elämän ihanuuteen, ei tämä sairaus niin toimi. Se menee ympyrää, minä siis. Olen kuin vuoristorata, se Linnanmäessä oleva vanha nariseva yksilö. Välillä menen ylös, kiipeän oikein korkealle huipulle ja katselen sieltä hetken maisemia innoissani, kunnes putoan rymisten ja kolisten takaisin aivan pohjalle.
Joten hahaa, aion jatkaa kuten parhaakseni nyt näen. Kirjoitan siitä miltä tuntuu ja useimmiten olen kuitenkin pelkkä melankolinen möykky. Piirroksiani ajattelin kyllä vieläkin laittaa, se on hauskaa, tunnen oloni itsensäpaljastelijaksi. Onkohan se ihan hyvä juttu?
Vanhoja tekstejä poistelen silti, tahdon tulostaa ne ja laittaa itse nitomaani kirjaan jonka tein vuosi sitten. Siten saan ne helpommin samaan aikalinjaan kuin päiväkirjani, eivätkä ne katoa tietokoneeni mukana. Lisäksi tarvitsen jotain jota voin pitää kädessäni, jotain todellista.
Olen lukenut tässä Game of Thronesia, olen kakkoskirjassa nyt. Katsoin ensin sarjan ja rakastuin ikihyviksi. Odotan todellisen fanitytön innolla kolmoskauden alkamista ensi kuun alussa cmorelta. Aion istua sohvalla tasan kun se alkaa, ihan vain kuolatakseni Robb Starkia ja Jon Snowta.
Nukkumine on vieläkin viholliseni. Sekä sänkyyn meneminen että herääminen on täyttä taistelua, eikä kumpikaan auta ylitsepääsemään toistaan. Ketipinoria minä vihaan, mutta ilman sitä en nuku ollenkaan. Kokeilin ja valvoin 24 tuntia ennen kuin luovutin ja nappasin puolikkaan pillerin.
Minun on pakko pilkkoa yksi pinkki pilleri pienempiin osiin, kokonaisella nukun vuorokauden. Joskus en tosin välitä.
Huomenna on aika lääkärillä, tarvitsen uuden B-lausunnon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti