Tänään on taas ollut uusi kamala päivä. Terapiassa täti sai minut puhumaan siitä että oletan itseni kuolevan nuorena, siitä että kolmetoistavuotiaana lääkäri sanoi minulle että yleensä tällaisten ruumiillisten vikojen omaavat eivät elä kuusikymppistä vanhemmiksi. Siitä että minä oikeastaan joka päivä odotan sitä salamaa taivaalta, sitä syöpää joka varmasti kasvaa jo aivoissani. Ja kuinka usein minä itse toivon sen jo tulevan.
Juteltiin Captainin kanssa lapsista, se sanoi ettei itse halua niitä kuin vasta aikaisintaan 39-vuotiaana. Minä mietin vain etteikö se tajua kuinka paljon vaikeampaa naisen on saada lapsi 40- kuin 30-vuotiaana, ja etten minä halua kuolla kun lapseni ovat vasta kaksikymppisiä. Minä haluan esikoiseni ennen kuin täytän kolmekymmentä.
Lapset kun tuovat minulle sitä jaksamista, tänäänkin olin Lauantaita hoitamassa. Siellä oli myös sen naapuri, se on jo kahdeksan. Heti kun tulin ovelle, oli Lauantai teilata minut jaloiltani, niin kovaa se minua tuli halaamaan. Leikittiin kylpylää, väritettiin Hello Kittyjä ja syötiin jäätelöä. Ne kysyivät mitä teen huomenna ja minä kerroin näkeväni yhtä miestä. Ensimmäinen kysymys molempien suusta oli jotta koska mennään naimisiin. Minä nauroin että ei vielä vähään aikaan, mutta silti ne alkoivat jo suunnittelemaan että toinen heittelee terälehtiä ja toinen vihkii.
Sitten leikittiin taas kylpylää ja ne molemmat halusivat piirtää minun käsiini perhoset, ja minusta ne ovat maailman hienoimmat perhoset.
Kun minä lähden, ne molemmat taas halaavat minua tiukasti ja minä halaan takaisin, huudan perästäni että ei saa tulla saattamaan niin pitkälle ettei sukat kastu!
Autossa minulla on taas parempi olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti