No mutta kyllä vituttaa

Kuuden herätys ja seitsemäksi töihin, vähän niin kuin normaalitkin ihmiset tekevät. Jaksan oikein näppärästi niin kauan kunhan vain pysyn liikkeellä. Pysähtyessä iskee uupumus ja väsymys ja muisto siitä etten valmistumisen jälkeen ole tehnyt muuta kuin hanttihommia sairaslomien lomassa.

Raha on kyllä tervetullutta, Kelalta ei ole minulle mitään herunut vuoteen muuhun kuin terapianmaksuun. Osittain oma vikani, aivoni eivät kestä sitä asioiden selvittämistä ja papereiden pyörittämistä ja byrokratiapaskaa. Siihen ne luottaakin, ettei tälläinen perustyhmä jannu yksinkertaisesti enää masennukseltaan ja rehelliseltä turhaumukseltaan kykene ja luovuttaa. 

Yhteiskunta tosin kiittää.

Ja nyt on vielä sota noiden poliklinikan lääkäritätien ja sihteereiden kanssa, kun ne unohtivat - ei jaksa enää edes ihmetyttää - lähettää sen luvatun lääkäriajan b-lausuntoa varten. Se oli se sama lääkäri kun ei lähettänyt ereseptejä apteekkiin, eivät ole siellä muuten vieläkään. Pienimuotoisen hippaleikin jälkeen sain sieltä jonkun kiinni, mutta totesivat että hupsistakeikkaa, nyt on lääkärit lähtenyt jo lipettiin ja loput ajat jaettu. Pyysin josko voisi laittaa jotain viestiä että mahdollisimman pian kun sieltä tulee sitten taas joskus elokuun lopuilla sijainen, saisin aikaa. Sihteeritäti totesi että ei heillä ole mitään viestijärjestelmää ja lääkäri jakaa ajat ja lähettää postissa.

Tämä tarkoittaa sitä että voi perse, nyt tulee terapiatuet myöhässä ja Miki syö ensi kuukauden raakaa sipulia ja makaroonia.

Vituttaako vai vituttaako.

Olen tainnut ennenkin mainita siitä asiasta että minut on helppo unohtaa. En vieläkään tiedä miksi, kaikkeni olen tehnyt ettei niin aina vain kävisi. Silti minut unohtaa niin virastot, kaverit kuin oma äitinikin. Ehkä se on inhimillistä, toisten unohtaminen. Ottaa vain päähän kun nämä inhimilliset erehdykset sattuvat minun kohdalleni niin kummallisen usein. 

Minulla on itselläni keskivertoa alhaisempi muisti, johon en luota yhtään. Kirjoitan kaiken ylös. Minulla on kalenteri, kolme herätyskelloa, muistutukset kännykässä, blogi, päiväkirja ja sängynvieruskirja. Sängynvieruskirjaan kirjataan aina kaikki mitä muistetaan unen ja valveen rajamailla, asiat joita täytyy tehdä huomenna tai lauseet jotka toistuvat päässä niin ettei saa rauhaa. Siellä on kaikennäköistä vähän kyseenalaistakin juttua, mitä ei täysin hereillä edes kirjoittaisi ylös. Osa otsikoistani on yöajattelun tuotosta.

Se että itse pelkään niin paljon unohtamista saa minut huomaamaan muidenkin unohtelemiset. Varsinkin kun ne kohdistuvat minuun. Olisi helpompaa, jos minulla ei olisi fiksaatiota siihen että minut unohdetaan, kun ei kukaan muukaan oikeasti siitä välitä. Se on vain sellainen juttu, Miki nyt toisinaan unohtuu, minkäs teet. Ja sitten ollaan taas kuin ei oltaisikaan, ja minä olen verisesti loukkaantunut ja haavoittunut ja katkera, luulisi että joku olisi tappanut kultakalani sen sijaan että unohti soittaa kun lupasi.

Mutta se on lupaus ja lupaukset pidetään. Vaikka olenkin itse todella huono siinä aina välillä.

Mutta töissä kaikki meni hyvin, en vain selviä päivistäni ilman jonkinmoista valittamista, se on sellaista elämäntapavalittamista josta en ikinä tule pääsemään eroon.