Omahoitaja tahtoo puhua sosiaalisuudestani, koska hänestä olen koko viikon näyttänyt voivan hyvin. Minä en ymmärrä, koska olen koko viikon ollut kuin zombie, tai sitten kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Se että minulla on musta silmäkulma ja että torstaina myönsin haluavani tappaa itseni lukeutuvat ilmeisesti parempiin päiviini.
Hillintäni pettää kun se olettaa että minun on helppo lähestyä ihmisiä ja että minun pitäisi alkaa aloittaa keskusteluja. Yritän pidättää itkua, enkä saa enää sanaakaan suustani, en ikinä itkiessäni saa. Ja se yrittää saada minut puhumaan, minä vain pudistan päätäni ja kätkän kasvot käsiini. En halua että se näkee, en halua että kukaan näkee kuinka heikko olen. Saan ulos että haluan pysyä siinä huoneessa rentoutusryhmään asti, se nyökkää. Pysyn paikoillani kuin patsas ja pidätän nyyhkäystä niin että pallea nytkähtelee kunnes Omahoitaja sulkee oven perässään ja minä taitun kaksin kerroin, valun lattialle ja itken itken itken.
Makaan pöydän alla ja painan poskeani viileään jalkaan. Yritän nähdä kellon, mutten näe mitään, en pysty enää kokoamaan palasia kun ne ovat kerran eronneet liitoksistaan. Mielessäni pyörii vain kuinka yksin olen, kuinka yksinäinen ja petetty, kuinka vihainen ja katkera ja itken itseni vuoksi, kun ei kukaan muukaan sitä tee.
Tein tämän ajan ultimaten kotiin päästyäni, ja poistin Hesalaisen facebookistani ja nyt lähden ryyppyreissulle naapurinpojan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti