Punainen uni

Seisomme pimeällä kujalla, sen on ehkä viisitoista ja tummatukkainen. Minä en tiedä kuka olen. Se kutsuu minut mukaan, kertoo että niitä on jo monta juonessa mukana. Ei me kiinni jäädä, koska sillä on Suunnitelma. Niinpä me hiivitään katoilla ja kiivetään lankkua pitkin sisälle tavarataloon hiljaa ja peräkkäin, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sisällä ne kahmivat tavaroita taskuihinsa ja nyrkkeihinsä, näen kun yksi tytöistä kantaa kourallista lyijykyniä, toinen hamuaa kylmäkaapista siiderin ja kaljan.
'Saisitteko te edes ottaa niitä?' Minä kysyn epäilevästi ja se katsoo minua kuin tyhmää. Takaani kuulen tutun äänen, mutten tiedä kuka se on, se on vain tuttu. 'Minä ainakin otan mieluummin jäätelöä', se sanoo ja nappaa pakkauksen kinuskijäätelöä. Se tuntuu ihan parhaalta ystävältä, ja minäkin otan jäätelöä.
Olen toimisto- ja taideosastolla ja yritän etsiä tuhansista kynälaatikoista tavallisia tussauskyniä. En löydä ainuttakaan. Yhtäkkiä kuuluu valtava pamaus, joku ampuu kiväärillä hyllyä. Tölkkejä ja paperinriekaleita lentelee kaikkialla.
Minua pelottaa, kaikki juoksentelevat sinne tänne, yrittävät juosta pakoon. Se on omistaja! Luulen että se osuu muutamaan. Vaikea sanoa, niin paljon huutamista ja kirkumista
Kohta siellä sisällä ovat enää minä, Ystävä ja pieni tyttö. Sillä on punainen mekko. Me olemme kiivenneet katonrajaan ja edessämme on kattoikkuna, josta pitkät tikkaat vievät ulos maan pinnalle. Omistaja ei jostain syystä pääse enää sisään, siellä se seisoo punaisten maatalojen keskellä pihamaalla ja huutaa pää punaisena kivääri heiluen. Taloissa on valkoiset pielustat.
Minä sanon että meistä ei kukaan mene minnekään, että se tappaa meidän jos mennään. Pieni tyttö itkee, sitä kai pelottaa myös.
Omistaja huutaa että tulkaa nyt alas, ei hän mitään tee. Minä yritän kieltää, mutta punamekkoinen tyttö kiipeää siitä huolimatta alas. Sitten se kuolee ja maa lainehtii verta.
Minä juoksen ja juoksen ja juoksen kulman taa, keltainen maa pöllyää ja minä pelkään että se saa minut kiinni. Kuulen kun ovi aukeaa jossain ja ryömin punaisen kontin alle, pistän käden suun eteen ja yritän olla aivan hiljaa.
Mukavan näköinen vanha setä kumartuu katsomaan minua kontin alta ja hymyilee. Sen kasvot ovat aivan ryppyiset. Sen takana minä näen kuistilla sen vaimon, se näyttää samalta kuin maatalojen emännän vanhoissa suomalaisissa filmeissä, pitkä mekko ja essu päällä, tukka nutturalla se pyyhkii käsiään liinaan. Sekin talo on punainen valkoisilla pieluksilla.
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa', vanha mies sanoo hymyillen ja minä kysyn, 'mitä?'
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa teidän piilottamisestanne', se sanoo rauhallisesti. Minä katson toiselle puolelleni ja Ystävä katsoo minua silmät suurina takaisin.

Mahatautia

Olen ihan järkyttynyt. Ja todella kipeä, kaikki paikat sattuu ja kolottaa, mutta en uskalla ottaa särkylääkettä, se tulisi kuitenkin heti vain ylös. 

En muista koska olisin viimeksi sairastanut vatsatautia, enkä varmasti koskaan näin rajusti. Niin rajusti että menettää tajunsa pariin otteeseen ja makaa voimattomana ja täristen vessan lattialla, koska ei vain yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Sellainen on todella pelottavaa.

Minulla oli eilen aamulla pää kipeä, koko vasen puoli jyskytti niin että makasin pimeässä niin pitkään kuin pystyin ihan paikoillani. Oli ensimmäinen iltavuoroni, menin vasta kahdeksi päivällä. Särkylääkkeiden jälkeen pystyin nousemaankin, täytyi vain liikkua varpasillaan ja sillä tavalla liihottaen, ettei kolahda mihinkään. Luulin sen johtuvan siitä, että sain eilen tädin seefferiltä kunnolla kuonolle, kun se innostui niin paljon että puttasi minua kivikovalla päällään. Siinä sai sitten hetken istua tuppo nenässään. 

Oli hauskaa nähdä miten ilta toimii, ja onneksi pääsen iltaa tekemään myöhemminkin. Nautin paljon enemmän pienryhmästä kuin isosta. Kuudelta syötiin, sen jälkeen alkoi vatsa olla kipeä. Sillä lailla pistävästi ja tuli hurjan kylmä. Puoli tuntia siitä annoin periksi ja kävin oksentamassa. En tiedä olinko niin kuumeessa, ettei järkeni sen vuoksi kulkenut vai johtuiko se siitä että opettaja oli ollut sinä päivänä keskustelukäynnillä ja kehui minut maasta taivaisiin, joten minun oli mukamas elettävä kuin se yli-inhimillinen olento joka se luulee minun olevan, mutta en sanonut siitä mitään. Vilkuilin vain kelloa, että koska se tulisi jo kahdeksan että voin lähteä kotiin. Luulin että se oli ruokamyrkytys. Juoksin sitten vessassa vielä pariin otteeseen ja kun vihdoin oli kello kahdeksan, pelkäsin etten pysty ajamaan kotiin asti. 

Loppuillan ja yön vietinkin vessan lattialla, kuume oli noussut yli 39 ja tärisin kuin horkassa neljän peiton sisällä. Taju meni kaksi kertaa ja huuleni löin posliiniin niin että se halkesi. Näytän siltä kun joku olisi läpsinyt minua ympäriinsä.

Nukuin minä pieniä pätkiä, ennen kuin oli taas hypättävä ylös. Nyt olen neljästä asti ollut kykenemätön nukkumiseen ja on hirveä nälkä ja jano, mutta itään en uskalla suuhuni laittaa veden sijasta. Kuume laski 37.2, joten enköhän minä selviä. 

Näin minä ne kaikki pöpöt saan, olisin kyllä voinut tämän jättää välistä.

Lapsia ja vauvoja ja sikiöitä

Harjoittelua on nyt takana kaksi viikkoa, onneksi alkaa pyhät. Ensimmäiset päivät siirtymätilanteissa ovat minulle myrkkyä, itkin viime viikon varmaan kokonaan ennen kuin minulle muistutettiin että minun kuuluisi oikeasti olla vihainen eikä surullinen, jos minulle tehdään väärin.

Nyt sujuu jo järkevästi, välillä harmittaa kun oletetaan että tiedän missä asiat ovat ennen kuin niistä on minulle edes kerrottu ja joudun olemaan kävelevä kyselykone. Mutta minä sitten olen, oma on vikansa kun ei minkäänlaista perehdytystä kerran suostuta antamaan. 

Kaikkea olen saanut tehdä ja lapsetkin alan jo toisistaan tunnistamaan. Aivan ihana ryhmä ja aivan ihania lapsia ovat kyllä kaikki. Minulla on pahin vauvakuume koskaan, ei ole ennen ikinä ollut näin suurta kaipuuta. Siihen ei auta yhtään se että joka päivä lapsia kiipeää syliin ja leikkii että minä olen sorsan liukumäki tai taskuni on pupun koti tai ei halua että lähden kotiin lainkaan. Minä voisin laittaa niistä jokaisen omaan taskuuni ja tuoda kotiin, mutta en taida. Kaikkein eniten tätäkin kuumetta lietsoo se, että minä saan vihdoinkin oman kummilapsen, niin minun serkkuni minulle lupasi. Mutta minun pitää odottaa sitä pikkuista syksyyn asti, miten ihmeessä ihmiset kykenevät sellaiseen? Että pitää odottamalla vain odottaa jotain niin ihanaa, kun sen haluaisi syliinsä juuri tällä sekunnilla. Ei sitä kuitenkaan viitsi sieltä mahasta ulos liian ajoissa ottaa, ei sitä tiedä mitä sitten kävisi. 

En minä niin tyhmä ole, että lapsen nyt hankkisin, minähän olen itsekin ihan kakara. Raukkaparka kärsisi koko elämänsä kun äiti ei ole eheä ihminen. Tässä on katsottu kavereiden vanhempia ja omiakin sen verran, että haluan olla täysin järjissäni ennen vanhemmuutta. Muuten niistä lapsista tulee yhtä itsemurha-alttiita kuin vanhemmastaankin.

Mutta haluaminen on halpaa.

Lähden hakemaan Harua  kohta, se tulee takaisin oltuaan sen kuukauden ulkomailla harjoittelussa. Se on pääsiäisen kotona ja lähtee taa pois.

yhyy

Unohdan että aamulla pitäisi olla terapiaa, koska nyt on maanantai ja vielä aamu, ei maanantai-aamuina kuulu olla yhtään mitään. Minä en löydä lompakkoa ja tilillä nyt ei ole yhtään mitään, ei senkään vertaa kun toinen asiakas peruu tämän illan ja vituttaa, ottaa päähän niin paljon että aamuparkumisten jälkeen olen synkistellyt parhaani mukaan. Vanhempi koirakin karkasi pihasta, se on ollut hukkateillä nyt jo tunnin. Minä kierrän koko saatanan naapuruston ja huutelen ja houkuttelen ja maanittelen ja vituttaa vielä enemmän kun naapurin mummo sanoo että näki sen niiden rannassa vartti sitten. Olisit vittu ottanut sen kiinni sitten. Kuolkoon pois, typerys.

Sitten se tulee häntää heiluttaen takaisin pihaan ja minä kiristelen hampaita kun ei sitä saa torua siitä että se tulee kotiin.

Pitäisi tehdä asioita, mutta minä en osaa. Olen kädetön ja jalaton ameeba, joka haluaa vain hajottaa tavaroita, mutta makaa lattialla kykenemättömänä jakaantumaan. On täysin naurettavaa että kaikkialla muualla osaan kaiken ja kotiin päästyäni regressoidun taas viisivuotiaan tasolle. Harkitsen itkupotkuraivareita, mutta ehkä on vain helpompi ynistä lattialla nälkäänsä, kun on liian laiska tehdäkseen ruokaa.

Existential Crisis

Päiväni ovat sulautuneet yhdeksi stressin, aurinkoisten päivien, HIMYMin ja eksistentiaalisen kriisin ketjuksi. Olen vuoroin energinen ja valmis ja vuoroin itken peittoni alla kaihtimet kiinni. Pitää tehdä töitä ihan oikeasti, tai ainakin pitäisi jos ei olisi niin pirullisen tyhmä ja laiska. Pitäisi tehdä suuria tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jotka saavat rinnan puristamaan niin ettei henkeä saa. Pitää kinuta sitä työpaikkaa kesäksi, että rahaa tulisi vihdoin edes vähän paremmin. Pitää tehdä ennakkotöitä ja lukea kirjoja ja kirjoittaa näyttösuunnitelmia. 

Kaikki se mikä pitää tehdä hukkuu kuitenkin nopeasti How I met Your Mother -putken alle, kun minä juoksen pakoon todellisuuttani ja vastuuta joka siihen kuuluu huutaen. 

Kaikista kamalinta on se ettei vain tiedä. Minä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja vain lyödään eteeni enemmän ja enemmän ja tiedän vain sen että minun pitäisi hävetä sitä että mietin helppoja pakokeinoja kaikesta tästä paineesta, mutta en häpeä ollenkaan. Ne huonot opitut keinot nousevat aina kriisitilanteissa, kun ei niitä hyviä ole tarpeeksi ajoissa opetettu tilalle. Ne ovat niitä mukamas ainoita keinoja ratkaista nämä tilanteet että jaksaa huomiseen. Nykyään minä vain yritän mennä nukkumaan.

Tänään on niitä päiviä kun et ole käynyt viikkoihin ulkona, kun et oikein ole jaksanutkaan ja nyt haluaisit niin kovasti että olet alentunut kuuntelemaan spotifyn dancehits-listaa. Mutta kukaan ei enää asu täällä ja se yksikin joka asuisi on työvuorossa. Joten kahden sidukan jälkeen mietit että mitä minä tässä viinaa hukkaan, pese naamasi ja mene nukkumaan.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.

Pumpulia kengässä

En tiedä kumpi on parempi, se että on kuin saisi oikeasti henkeä kun miettii sitoutumista vai että  kertoo että oikeasti haluaa juosta pois. Järjellisesti keskustelu on paras keino näissä asioissa, mutta entä sitten, kun kaikkea ei pitäisi sanoa? On paljon parempi vain nyökätä ja hymyillä, luulenkin että juuri nyt se on oikein. Ei ole oikein että me molemmat joudumme epäilemään minua, parempi että vain minä hyperventiloin pääni sisällä. Uskon että se menee ohi jossain vaiheessa, kunhan nyt sinnittelen vain tässä mahdollisimman kunniallisesti.

Minä en pidä ihmissuhteista, siis uusista vakavista ihmissuhteista. En ole koskaan ymmärtänyt ihastumista saatika rakastumista. Sitä että jotkut pystyvät ihastumaan uuteen ihmiseen kerran kuussa ja rakastuvat ihmisiin joita eivät edes tunne. 

En minä osaa sellaista tehdä, enkä edes haluaisi. On ahdistavaa kuitenkin olla aina se osapuoli jonka täytyy perustella joko toiselle sitä ettei se voi olla minuun ihastunut, tai itselleen sitä miksi minun nyt pitäisi olla ihastunut vaikken ole. 

Toisinaan se vituttaa että on henkisesti niin rampa ettei edes uskalla ihmisistä tosissaan välittää.

Marginaali

Se on hauskan näköinen ja kun minä sanon, ettei minuun saa koskea, se vain kohauttaa olkiaan, nyökkää päätään ja jää siihen käsivarren mitan päähän hyppimään. Minä hymyilen ja olen iloinen, vaikka kaverini onkin agressiivinen tänään ja aina välillä antaa minulle ilkeää silmää. Minä olen niin kuin en huomaisikaan, se toimii parhaiten, on kuin ei huomaisi. Ei minun tarvitse miellyttää joka saatanan sekunti, ei oikeasti tarvitse. Ravistelen henkisesti aivojani että saan sen ajatuksen uppoamaan sinne jäädäkseen. Se on kärsinyt niin paljon, että sille pitäisi antaa paljon anteeksi, varsinkin kun se itse tietää omat vikansa. Se ei vain niinä hetkinä vaivaudu niille mitään tekemään, enkä minä ole tullut sitä kouluttamaan vaan pitämään hauskaa.

Tanssin hitaatkin sen hipin kanssa, joka ei ole lähtenyt vaikka ne yleensä lähtevät jos eivät saa puolikovaa kaluaan johonkin hinkata. Minä vihaan hitaita, olen aina vihannut. Ne luovat kiusallisen läheisen tilanteen, oli sitten kyseessä tuttu tai vieras. Silti minä kärsin nyt heiluen puolelta toiselle ja nauretaan jollekin typerälle jutulle, koska minä en halua olla hiljaa ja antaa hetken kasvaa intiimiksi. Lopuksi niiaan ja lähden narikalle minkä jaloistani pääsen, nappaan vain istumassa olleen kaverin mukaan.

Ja silti se löytää minut, kysyy nätisti nähtäisikö joku päivä ja enhän minä voi siihen sanoa ei.

Joten nähdään ja nähdään uudelleen ja yhä vain uudelleen. Minusta se on nyt mukava poika, vaikka ensin se yritti huonointa tapaa saada minut kiinnostumaan ja hetken mietin että onko se fasisti, rasisti ja sovinisti. Olen kuitenkin nykyään aika tarkka siitä mitä mieltä itse olen näistä ajatusmalleista, että se tajusi edes raottaa silmiään. Ehkä se vielä kouluttaa ja sivistää itseään lisää, pakko sen on jos se aikoo psykologiaa opiskella. Ei ole paljoa homofoobikolla ja ahdasmielisellä asiaa nuorten mielenterveyspuolelle mielestäni, ellei halua ihmisten elämää vielä enemmän hajottaa.

Mutta ilmeisesti ei se ole niin pöljä kuin ensitapaamisella pelkäsin, nyt se on miellyttävää seuraa ja taidan katsoa mihin tämä tie menee.

Lähden huomenna Matruusin kanssa laivalle, on siinäkin kokemus.

PS. Kuka kertoo minulle mikä tuo blogloving.com on, kun teitä pulppuaa sieltä?

Miki on pipi

Minä olen nyt viimeisen viikon sairastanut vesirokkoa. Kyllä, vesirokkoa. Kaikki paikat kutisee ja olo on heikko kuin linnunpoikasella. Hyvä kun sängystä pääsee nousemaan ennen kuin jalat alkavat hakata siihen tahtiin että voisi luulla viettäneensä kokonaisen vuorokauden salilla jalkatreeneissä. Ei niin että olisin ikinä käynyt salilla jalkatreeneissä.

Lääkäriltä sain onneksi sellaiset tropit, etten edes halua miettiä millaista olisi ollut sairastaa ilman. Ollaan sitten köllötelty Memmun kanssa yhdessä lattialla odottamassa kuolemaa, mutta elossa ollaan vieläkin.

Memer on pipi

Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.

Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.

Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.

Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.

Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.

Tässä jotain pipertämääni vielä loppuun.

Haru ja Miki keskustelee rasismista

Haru: Go to sleep you oh you. G night

 

Miki: i'm going i'm going

just not tired.

 Same

aaand i was watching the american big brother episode with all the racism.

and it lasted for TWO HOURS

and those girls should be slapped.

Didn't watch the thing but it sounded pretty incredible how they treated her

yeap

I don't understand racism do u write it like that racism

Though I am prejudjiced over swedish folks...

 But I count that as a Finn thing

yeah it's racism. i dont get it eather.

it is.

it's been woven in to us.

like treeroots.

all wonky.

:D:D

But it's more like rivalry

yeah, there is a difference.

it's likebetween two cities or hockeyteams

But to think that some folk are different 'cos their skin is darker

Or something less

Don't make sense

yeah. how can u justify being mean to someone for that kind of a reason?

u know, i hate you 'cos you got a big nose.

It's all very strange

that's it. that's the reason.

 Oi

i don't like your nose. hide it.

My nose isn't that big

it makes me have nightmares.

*runs away sobbing*

and because your nose is soo huge, my life sucks and i don't have a job

and that's also the reason for the on coming apocalypse.

With these thoughts I leave and bid you good night madame

just sayin'

Yes... I shall now rest my weary head, thus it's filled with evil plans of destroying the world as it lays

Mwaha

mWAHA

MWAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAAAAA

yes yes.

just go rest you big ass nose.

and give us one night to live.

I just might be feeling as generous to give you one last night. Then after you shall fear the revenge of me

And my big ass nose

Btw I got to beating alduins ass at skyrim

And sucked

So freaking bad

I died like ten times before I decided to try it later

sounds fun.

Sano "Juusto"

Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.

Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.

Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.

En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.

Ja tervetuloa taas uusille lukijoille!

You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.