Vene laskettiin veteen juhannusaton aattona ja sen jälkeen olen ollutkin saaressa niin paljon kuin mahdollista. Se on ihanaa, ilma on kevyttä ja suolaista ja kaikkialla minne katse kääntyy on kaunista. Sinistä, vihreää, ruskeaa ja harmaata. Punaista ja valkoista ja keltaista.
Silti siellä ahdistaa ja ajaudun pois itsestäni aina toisinaan, mutta kotiin palattuani vielä enemmän. Niin paljon että suutun, huudetaan Harun kanssa vihaisina toisillemme yhä vain kovempaa ja ilkeämmin ja minä haluan satuttaa, koska itseeni sattuu.
Sitten mökötetään molemmat automatkalla kauppaan, kunnes radiossa joku sanoo jotain niin tyhmää että meidän on molempien pilkattava sitä. Kaupassa molemmat ostaa oman merkin tupakkaa ja kotona jo ollaan taas väleissä. Paistan sille herkkusieniä ja maissia, se on minun anteeksipyyntöni. Se syö sen, kiittää ja kehuu herkulliseksi, ja se on sen.
En tiedä miksi tässä talossa on niin paljon negatiivista energiaa, koko tässä kaupungissa. Ja minä imen sen itseeni tai ehkä se vain syöpyy minuun, ehkä minä olen itse se pahuus.
Paatillakaan ei jaksa olla ikuisesti, jossain vaiheessa laineiden liplatus ei enää korvaa sitä että on kylmä etkä tunne oloasi koskaan täysin kuivaksi. Kannella makoileminen on leppoisaa kunnes alkaa tihuttaa, palat tai hyttysen ja paarmat tulevat koloistaan.
Ainut mihin en koskaan kyllästy on se aika kun ajamme ja istun paatin katolla ja katselen ohi lipuvia saaria. Mietin mitä niissä on, kuka niissä asuu ja millainen henki niillä on. Nautin siitä, kuinka tuuli repii vaatteita ja hiuksia ja ripsiä, niin että välillä on vain suljettava silmät ja käännettävä pää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti